you see a smile? it's pretty, isn't it? but... it's a fake.
muistelkaa sitä päivää, sitä hetkee, kun olitte maailman onnettomin. olis tehny mieli vaan itkee ja itkee ja maailma tuntu olevan ylösalasin. ajattelitte, että "tästä mä en selviä ikinä"... mutta se hetki kuitenki päätty. muutaman tunnin, tai ehkä päivän päästä. kaikki oli taas niinku ennen ja kaikki oli hyvin.
mulla tää tunne on jatkunu päivästä toisee nyt jonkun muutaman kuukauden... mut oon treenannu tosi paljon sen peittämistä. kukapa uskois et se ihminen joka nauraa muiden kanssa eniten ois se joka yksin ollessaan ei muuta teekkään kuin itkee?
joinain hetkinä se tyhjyys iskee päälle ja kovaa. mun paniikkihäiriö on oireillu tosi voimakkaasti ja useemmin kun ennen.. nyt jo kaks kertaa koulussa tän muutaman kuukauden aikana. kun ne kyyneleet puskee esiin ni sitä ei pysty estää. tuntuu et kaikki valo imettäis pois maailmasta..
miks se on niin että kaikki maailman ongelmat kaadetaan vaan yhden pienen ja heikon ihmisen niskaan. miten sitä oletetaan että se jaksaa ne jos vaan sen ulkokuori näyttää olevan kova... oikeesti se ei oo. se on hajotettu aina vaan yhä pienempiin osiin. just ku sitä on saanu vähä korjattuu ni sitä murretaan lisää. jossain vaiheessa ei löydy enää voimii tai syytä koota niitä omia palasiaan enää uudelleen. miks yrittää nousta kun tietää että joku kaataa sut taas kun luulet että oot ansainnu pienen hetken onnellisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti